sunnuntai 17. joulukuuta 2017

Taas

Jatkaakseni taas aiheesta "tämä on minun blogini ja minä kirjoitan mitä haluan", mietiskelin tänään, kelle voisin kertoa, mille taholle voisin jakaa. Päädyin siihen, että tämä on turvapaikkani, tässä se nyt on, vaikka siinä on puutteensa ja se onkin muuttunut pelottavaksi. The Void of Internet on ainoa tarpeeksi suuri paikka, jonne uskallan päästää pelot valloilleen, juoskaa siellä sitten saatana, rajattomassa äänettömässä tyhjyydessä.

En ikinä kertoisi kellekään yksityiskohtaisesti unistani ja peloistani. En kuvailisi viime aikoina päähäni kutsumatta tunkeutuneita ajatuksia. Siitä ei olisi mitään hyötyä, pelot voi käsitellä kyllä, mutta ne jatkavat sitten jylläämistään ja jakautuvat kuin syöpä, luoden uusia pelkoja ja uusia ahdistuksen aiheita ja uusia mielikuvia. Ne säikyttävät minut kun olen nukahtamaisillani tai juuri herännyt, ne hyppäävät puskan takaa ja huutavat "PÖÖ" ja näyttävät minulle kauheimpia asioita, mitä mielikuvitukseni osaavat tuottaa. Joskus, mutta harvemmin onneksi, ne näyttävät minulle painajaisia nukkuessani. Asiat eskaloituvat. Ja kun kerran on yksi mielikuva tullut päähän, sitä ei enää sieltä saa lopullisesti pois, kun kerran hoksaa ajatella jotain mitä ei olisi pitänyt, se saattaa koska vain tulla takaisin.

Voin ylimalkaisesti kertoa, mikä minua pelottaa, mutta se yksi pelon aihe tuo mukanaan sata muuta. Yksi epämääräinen käsite, riittämättömyys tai yksinäisyyden tai hyljätyksi tulemisen pelko tai jokin vastaava, siitä riittää mielikuvituksella ammennettavaa loputtomiin. Ja minulla on mielikuvitusta. Se kuiskii minulle loputtomiin uusia ja uusia huolenaiheita, kuuntele nyt itseäsi kuinka tyhmältä kuulostat, ei sinun koskaan pitäisi sanoa ääneen yhtään mitään, katso nyt kuinka taas pilasit jotain, miksi ikinä edes yrität kokeilla mitään, katso nyt peiliin kuinka epäinhimillinen ja epänormaali olet, miten tuollainen on voinut tähän maailmaan syntyäkään, voi luoja etkö voisi vähän hävetä, etkö voisi hillitä, etkö voisi lopettaa, etkö voisi lakata näkymästä ja kuulumasta ja olemasta. Kulutat toisten happea.

Ja pikku hiljaa aivopesen itseäni, nousee ideoita, vainoharhoja. Kaikki ovat minua vastaan taas. Kaikki vihaavat minua taas. Säälivät. Taas.

Kontrollin pettämisen pelko. Ja sitten kontrollin takaisin ottamisen pakko. Pelko kuiskaa "jos olisit laihempi" ja "jos söisit vähemmän, ihan pikkuisen vähemmän vain, ei kukaan huomaisi" ja "se on oikeastaan niin kovin helppoa".

Pelko kertoo minulle, että olen vanha. En voi enää koskaan olla nuori ja notkea ja kaunis ja vaivatta terve. Alamäki on alkanut. Rappeutuminen, hidas, mutta huomattavissa oleva. Pienistä asioista se alkaa. Nyt olisi korkea aika alkaa huolehtia itsestään, ihan todella. Vanha ja kankea ja ruma. Pelko katsoo peilistä ja arpoo, roikkuvatko posket läskistä vai vanhuudesta, niin ilkeällä äänellä, niin viiltävä kimakka nauru. Käänny nyt ympäri, vilkaise takapuolta. Entä ne posket. vanhuus vai läskeys? Hähähä. Ethän sinä kuitenkaan tee asioille koskaan mitään, laiska, kaavoihin kangistunut, tekosyitä keksivä typerä paska.

Niin. En minä oikeastaan ihan ihan oikeasti niin ajattele. Mutta ajattelen. Koen ajattelevani. Välillä.

Ja nyt viime aikoina useammin kuin välillä.

Paras lopettaa kirjoittaminen. Pelko kangistaa sormeni ja saa minut näyttämään typerältä ja säälittävältä. Suojakuori pettää, se pettää, opetellut tavat, pakotetut eleet, viimeiset haarniskan palat. Niin paljas ja haavoittuvainen.

Huokaus. Taasko.




UPDATE: On seuraava päivä. On hyvä olo. Teki hyvää päästä vinkumaan ja purkamaan. Onneksi on blogi, kaikesta huolimatta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Penni ajatuksistasi.