Wenn die Stille wieder kommt

Edellisestä blogipostauksesta on kuukausi, melko tarkkaan. On tullut totaalisen rehellisyyden aika elämässäni, tuntuu hyvältä olla täysin avoin ja suora, tai ainakin niin paljon kuin suinkin mahdollista. Jatkan samalla linjalla blogissa nyt. Juuri nyt. En ole koskaan uskaltanut kirjoittaa näistä asioista, vaikka muuten kirjoitankin välillä nolostuttavan avoimesti kaikesta. On perjantain ja lauantain välinen yö, maanantaina lähden junalla kohti Helsinkiä ja keskiviikkona lennän Saksaan, WGT kutsuu jälleen. En ole ehtinyt stressata tai edes kovasti miettiä koko matkaa, elämääni ilmestyi yhtäkkiä yllättäen häiriötekijä. Annan tuolle häiriötekijälle vaikka täällä nimen Jokipoika, ja muistan nyt että edellistä postausta kirjoittaessani mieleni perukoille oli juuri ja juuri nousemassa hämärä tietoisuus siitä, että o-ou saatan pitkästä aikaa ihastua.

Tämä on ollut hieman ongelmallista. Nimittäin siksi, koska en ollut uskaltanut käsitellä monia asioita, ja olin sulkenut itseni tekopyhään kylmyyden kuplaan. En suostunut näkemään sitä, enkä tiedostamaan sitä, halusin vain suojella itseäni kaikelta. Mutta sydämen asiat eivät kysy lupaa eivätkä anna ennakkovaroitusta. Olen itkenyt pelkojani pois ja päättänyt uskaltaa ihan oikeasti, avautua sykkyrästäni. Joiltain osin en ole kovinkaan tunnekypsä ihminen, ja se olisi nyt vähän niinkuin työn alla, projektini tällä hetkellä. Opettelen luottamaan ja kertomaan ja kuuntelemaan.

Se on pelottavaa. On helppoa kylmettää itsensä ja tuudittautua yksinäisiin harhakuvitelmiin, että tällaista tämän kuuluukin olla ja olen ansainnut tämän.

Muutoksia on ollut meneillään. Nyt aion kumminkin pari päivää keskittyä ihan vaan pakkaamiseen ja projektien valmiiksi saattamiseen, jotta pääsen hyvin valmistautuneena matkaan, ja koska Jokipoikakin lähti omille teilleen vähäksi aikaa, häiriötekijäkin on hetken poissa. Sitä tulee miettineeksi, kuinka paljon voikaan yhtäkkiä ikävöidä, vaikkei oikeastaan edes tunne, kun joutuukin olemaan pari viikkoa erossa. Ihan hassua ja omituista. Ja niin, pelottavaakin. Pelottavaa.

Saksaan on luvattu hellettä, en löydä biksuja, liian iso tyllihame törröttää matkalaukusta ulos, kaksi kiloa meikkiä pussissa, ja niin paljon olisi kirjoitettavaakin. Aion aloittaa tarotpäiväkirjan, jotta pysyn kartalla siitä mitä kortit missäkin vaiheessa sanovat. Minulla on jo hyvä hieno kirja. Minulla on jo ensimmäinen merkintä sinne mielessä. Mutta en saa avattua kirjaa ja aloitettua, kohta en enää muista sitä yötä kun luin kortteja ja itkin. Onneksi kirjoitin siitä silloin päiväkirjaan muutaman sanan. Mietityttää kovasti, mietityttää. Mieleni tekisi kysyä tarkennusta. Vaan pelkään sitä viimeistä korttia, miekkoja, hieman varuillani, hieman huolissani. Eihän sitä koskaan tiedä.

 Värjäsin tukan vihreäksi, kuten suunnittelin. Olen miettinytkin sitä jo siitä asti kun sen lyhyeksi leikkasin, puolitoista vuotta. Päätin kokeilla, josko se tarttuisi valkaisemattomaan neitsythiukseen, ja kyllähän siitä vihreä tuli.

Löysin kirpparilta vihdoin New Rockit, päätin jo ainakin vuosi tai pari sitten, että jonain päivänä ne vielä kirpparilla tulevat vastaan. Oma koko ja 20 euron hinta, ask and you shall receive. Eventually.

Mäyränkalloprojekti on maseroitunut koko talven, nyt se on viimeisessä vaiheessansa.

Äitienpäivänä puin jonkinlaista lolitaa, ja mietiskelin, että miksihän tänä vuonna en ole pukeutunut siihen juuri lainkaan. Olen kyllä myynyt muutamia juttuja pois, muunmuassa yhden harvoista brändimekoistani, joten jospa vielä tänä vuonna saisi hankittua sitten jotain uutta tilalle.

Vein Riesan torstaina kesälomalle isän luo, nyt on tyhjä ja kisuton koti, yksinäistä ja ankeaa. Herätessä katson ensimmäisenä kohti tyynyä jossa kisu aina nukkuu, mutta katseeni kohtaakin vain tyhjän, kylmän tyynyn. Tähän kyllä tottuu äkkiä taas.

Yritän tänä vuonna saada enemmän kuvia Saksasta, vietän siellä kumminkin vähän pitemmän ajankin nyt, eli viikon, mutta mitään en lupaa.




Mietiskelin kauan aikaa, miten pojan nimeäisin täällä blogissa, koska nyt kerran asiasta halusin kirjoittaa. Päädyin jokiassosiaatioon siksi, koska koen olevani puro siinä rinnalla. Mieleeni nousivat myös hölmöt muistot lapsuudesta, kaikki liittyy toisiinsa, tokihan, en vain pysty sitä selittämään mitenkään järkevästi.